Jäin miettimään sitä, kuinka massiivinen voima on sosiaalisella medialla, ja kuinka siitä on lyhyessä ajassa tullu yks niitä näkyvimpiä väyliä tuoda asioita julki. On twitteriä, snapchattia, instagramia, blogeja, nettiyhteisöjä ja ties mitä muuta. Vähemmästäkin menee pää pyörälle.
Itse kuulun johonkin välimaastoon, neutraalimpaan massaan, enkä oo ihan ensimmäisenä perillä kaikista uusimmista applikaatioista ja palveluista. Puskaradio toimii hyvin.
Netissä liikkuva tieto muuttaa jatkuvasti muotoaan, ja nopeasti syntyy lumipallo-efekti, joka voi saada ihan valtavat mitat. Samalla kun hyvän asian puolesta puhutaan ja tehdään sitä näkyväksi, nousee tapetille lähes samassa määrin se nurjakin puoli. Ihmiset usein tekee omia tulkintoja ja itse pointti hukkuu kaiken kohun keskellä. Kuka sanoikaan, ja missä yhteydessä, mitä tehtiinkään, ja minkä vuoksi.
Netissä ihmiset ottaa kantaa helpommin ja yhtäkkiä niistä yksityisistä asioista tuleekin julkisia. Joidenkin ihmisten kohdalla Facebook on opettanut "tuntemaan", enemmän kuin ikinä arjessa kohdatessa oisin jostain henkilöstä tiennyt. Onneksi jokaisella on edelleen oikeus valita, mitä asioita seuraa ja minkä verran avaa itse sanaista arkkuaan.
Tän blogin kohdalla on välillä vaikea miettiä, miten asioista kirjottais henkilökohtaisesti ja merkityksellisesti, kuitenkaan levittelemättä kaikkea. Hankala selittää, mutta uskon, että useimmat meistä pohtii samaa seikkaa käyttäessään jotain julkista some-palvelua.
Mun lapsuudessa kirjotettiin tuoksupaperikirjeitä kavereille postilaatikkoon, sovittiin treffejä lankapuhelimella ja luettiin Sinä&Minää. Valokuvat otettiin kameralla, jonka filmirullasta teetettyjä kuvia laitettiin jälkeenpäin valokuva-albumiin. Musiikkia kuunneltiin c-kasetilta ja samalla kiinnitettiin oman huoneen seinälle Suosikin julisteita. Jouluna lähetettiin omatekoiset kortit läheisille. Ja näin teen edelleenkin, joskin ne kortit on vaan ostettu kaupasta. Ja hymyssä suin muistelen tota 90-luvun ihanaa nostalgiaa. Niin kaikki teki sillon ja nyt on hassua, jos jollain kouluun menevällä lapsella ei oo omaa puhelinta tai uusimpia chat-applikaatioita.
Ah sitä naurua, kun oisin löytäny jonku kuvan tähän musta pienenä, mutta ne taitaa olla siellä äidin albumeissa hyvässä tallessa. Yllä olevat kuvathan ei liity tekstiin muuta kuin tilantäytteenä. Muistoja Maltalta. Mut tänä viikonloppuna ei ollakaan Maltalla, vaan kotona Helsingissä, ja lauantaina ainakin tsekkailemassa menoja Kallio Block Partyissä.
Mahtavaa viikonlopun alkua!
-Nina
Ei kommentteja